Bloggaamisen vaatimukset

Blogin kirjoittaminen vaatii muutamaa asiaa ihmiseltä. Oleellisinta on tietotekniikka. Sen lisäksi vaaditaan kirjoitustaitoa, ideaa ja aikaa. Vähemmälläkin pärjää, jos yksi on muita vahvempi. Ilman ideaa voi tulla toimeen, jos on loputtomasti aikaa miettiä kirjoittamisen aiheita ja taito kirjoittaa kiinnostavaa tekstiä tyhjästä. Ilman aikaa selviää hyvinkin, jos on hurjan hyvä idea. Silloin kirjoittaminen tapahtuu hujauksessa. Jos ei ole kirjoitustaitoa, on ideaa siinä, että pyytää kirjoitusapua. Ja sehän onkin nyt ajankohtainen aihe, kun tänään vietetään lukutaidottomuuspäivää.

Kuitenkin kokemuksen syvällä rintaäänellä annan kiireisen kirjoittajan neuvon: Älä kaada aamukahveja tietokoneeseen. Blogin kirjoittaminen ilman tietotekniikkaa on mahdotonta.

Lukutaito-kampanja: Kirjoita lukukelvoton FB-päivitys.

Onko tämä nyt hyvää?

Hyvät ihmiset, päättäkää itse mistä pidätte.

Aivan liian usein saan lukea lehdistä, kuinka joku levy on kyllä hyvä, muttei oikein sovi mihinkään genreen. Viimeisimmässä Nyt-liitteessä oli Lapkon haastattelu oikein otsikoitu, että: "Liian vaikeaa radioon" (HS Nyt 19/2012). Edellisen Nyt-liitteen pop-esseen aihe oli se, että saako Coldplaystä nykyään tykätä, vai ei? Rakkaat. Te saatte ihan itse päättää mistä tykkätte ja mistä ette. Älkää antako radiokanaville valtaa päättää musiikin "vaikeusasteita" puolestanne. Ottakaa musiikki itseenne rehellisinä ja avoimina. Musiikin ymmärtäminen ei ole musikaalisille tai himoharrastajille varattu taito. Älkää aliarvioiko omien tunteittenne merkitystä. Lopulta ei ole väliä sillä onko levyn tuottanut Brian Eno, tai onko musiikki kolmimuunteista tai modaalista. Musiikin ydin ei ole sen rakenteissa, tai teoriassa. Sillä on väliä mikä koskettaa. En osaisi kasvattaa orkideoita, mutta osaan silti nauttia niiden kauneudesta.

Jos ei olisi tällaisia Lapkon kaltaisia genrerajojen rikkojia, musiikki ei koskaan kehittyisi yhtään mihinkään. Minä pidän musiikista joka soundaa hyvälle, tai jossa on hyvät lyriikat, joku toinen pitää musiikista, jonka basso tuntuu ytimissä, kolmannen mielestä musa on parhaimmillaan, kun korvista vuotaa vähän verta. Se on hyvä ja oikein ja sitä meidän kulttuuri-ihmisten pitäisi tukea ja ruokkia.

Niin sanoakseni "tavalliselle" popmusalle on myös oma paikkansa, mutta se ei saisi yksinvaltiaana hallita markkinoita. En jaksaisi päivästä toiseen syödä hernekeittoa. Välillä on saatava jotain kunnon pureskeltavaa, kuten jälkiuunileipää tai porkkanaa. Kyllä se soppakin sitten taas maistuu. Joskus yllättävänkin hyvälle!

Kun nouseva tähti Julia Marcell tuli keikalle Helsinkiin, suomalaiset radiokanavat eivät suostuneet soittamaan hänen musiikkiansa, koska hän ei ollut täällä entuudestaan tuttu. Missä niihin uusiin artisteihin sitten pitäisi tutustua jos ei radiossa? Radiokanavien tekijät ovat niin jumissa soittolistoissaan, että ovat unohtaneet merkityksensä musiikkivaikuttajina. Kyse on kuitenkin sitten taas rahasta tai sen puutteesta.

Kuluttajat, kuluttakaa omien mieltymystenne mukaan. Vaatikaa monipuolisuutta. Meitä on niin moneen lähtöön, etten suostu uskomaan, että kaikki halutaan muka kuunnella samoja biisejä.

Suosittelen Julia Marcellia! Ehkä tykkäät, ehkä et, mutta päätä itse!

http://www.juliamarcell.com/

Vinyylin rahinaa

Olen viimeaikoina törmännyt useaan otteeseen keskusteluun siitä, että kannattaako vinyyliä kuunnella tai teettää nykyaikana? Koulukuntia on muodostunut tämänkin aiheen ympärille, kuin piuhankerimistyylejä konsanaan. Henkilökohtaisesti en ymmärrä minkä ihmeen takia usein asetetaan vastakkain cd ja vinyyli, kun ne ovat tyystin toisistaan erilliset asiat ja palvelevat aivan eri tarkoitusta. Cd on hyvälaatuinen ja ihan hyvin toimiva formaatti, jota pystyy pyörittämään lähes missä tahansa nykyaikaisessa koneessa autosta herätyskelloon, ja vinyylin tehtävä taas on luoda aivan erityinen tunnelma. Toki DJ:t on ammattikunta, jolla on vinyylille ihan omat tarpeensa, mutta näin tavalliselle kuluttajalle (tai ainakin minulle) vinyyliin liittyy nostalgiaa ja tunnetta.

On aivan ihanaa nostaa soittimen kansi ylös, kaataa pahvikuoren sisältä löytyneestä paperitaskusta iso musta levy keskisormen ja kämmenen väliin ja laskea se huolellisesti paikoilleen, etteivät sormenjäljet sotke pintaa tai mikään naarmuta sitä.  On ihan parasta nostaa neula ilmaan ja kuunnella kuinka koneisto hurahtaa pyörimään ja suurella tarkkuudella laskea hellästi neula vinyylin reunalle ja kuulla sen ensimmäiset risahdukset.  Vaikka vinyyli olisi uusi niin siihen liittyy vanhanaikainen tapa omaisuuden huolelliseen huolenpitoon. Vinyylin kuunteluun liittyy sellaista hellyyttä ja hoivaa, mitä ei nykypäivän kertakäyttömaailmassa enää kovin usein näe. Vinyylin ritinästä tulee mieleen verrata sitä takkatuleen. Sähkölämmitys on toki tehokkaampi. Se lämmittää juuri halutun lämpötilan nopeasti ja tehokkaasti, kun taas takkatulen äärellä on ihanaa istuskella, vajota mietteisiin ja antaa villasukkien mennä pohjasta kiharalle.

Tottakai olen miksaajana laadukkaan äänen kannalla. Toivon, että ihmiset tietäisivät mikä ero on mp3:n ja pakkaamattoman äänen välillä. Toivon, että he ymmärtäisivät ja arvostaisivat sitä, että miksaaja haluaa heidän kuulevan kaikki vivahteet mitä hän on työssään tehnyt. Aivan kuten taiteilija, joka toivoo ihmisten näkevän alkuperäisen taulun, eikä vain postikorttia siitä. Mutta on se niinkin, että laatu ei aina tarkoita mahdollisimman korkeita näytteenottotaajuuksia tai hienointa äänentoistoa. Musiikki vetoaa tunteisiin ja joskus niitä herättää paremmin kohina ja rohina.

Miksaaja, äänenkääntäjä

Hyvien muusikoiden suusta kuulee usein lauseen: "soundin pitää tulla bändistä" Sillä tarkoitetaan sitä, että bändin pitää kuulostaa hyvältä ja olla hyvässä balanssissa akustisesti ilman äänentoistoa. Ei pitäisi tarvita miksaajaa laittamaan bändiä balanssiin. Totta kyllä, siitä erottaa taitavan ja yhtenäisen bändin. Mutta se bändi, jos mikä tarvitsee arvoisensa miksaajan!

Jos vaikka bändi onkin hirveän hyvin balanssissa, niin huonolla miksauksella sen saa kyllä pilattua. Huono miksaaja korostaa vääriä taajuuksia, ei ota huomioon instrumenttien ominaissoundeja tai tilaa jossa soitetaan, ei oikein tiedä mitä tekee, tai esimerkiksi on liian varovainen äänenpaineen suhteen tai vielä useammin luukuttaa liian lujaa. Hyvä miksaaja toistaa hyvän kuuloisen bändin kaiuttimille tai levylle sellaisenaan, ja se ei todellakaan ole itsestäänselvyys tai niin sanoakseni pala kakkua. Miksaajalla on monta muuttujaa omien taitojen ja korvien lisäksi. On mikkien kunto ja soundi, mikserin ja efektien laatu, tilan seisovat aallot ja riehuvat kaiut yms. Jos kamat ja miksaaja ovat kunnolliset, ne voivat tuoda paljon lisää hyvää bändin soundiin!

Miksaajaa voisi verrata kirjan kääntäjään. Kukaan ei jaksa lukea kirjaa, jolla on huono suomennos, sen sijaan hyvä suomennos vangitsee kirjan tunnelman ja parhaimmillaan jopa parantaa kirjan laatua. Minun pitäisi se suomentajan tyttärenä tietää. Olen ikään kuin musiikin kääntäjä ja siinä mielessä samalla polulla.

Hyviä uutisia!

Kirjoitin viimeksi jännittämisestä. Se johtuu siitä, että elämässäni tapahtuu hyvin jännittäviä asioita. Olen tehnyt esimerkiksi tarjouksia erinäisitä töistä ja sitten jännitän, että kuinka niiden kanssa mahtaa käydä. Lisäksi etsin levy-yhtiötä, lähettelen demoja ja jännitän, jos vaikka joku levy-yhtiö vastaisi minulle. Lossi T. & Juoksut tekee myös ekaa levyään ja sen porukan menestystä jännitän yhtälailla. Tai niin luulin.


Istuin tänään bussissa kun puhelin soi. Kuulin heti äänestä, että nyt on hyviä uutisia tulossa ja niin olikin. Ei, en saanut levytyssopimusta, eikä tarjoukseni ollut mennyt läpi, vaan erään pitkään sairaana olleen ystäväni tla oli kääntynyt parempaan suuntaan ja hän pääsisi vihdoin sairaalasta. Tuntui todellakin siltä, kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltäni. Unohdin heti kaiken maailman stressin ja hermoilun levy-yhtiöistä ja tarjouksista. Muistin taas vaihteeksi mikä elämässä on tärkeää.

Jännittämisestä

Meidän ihka ensimmäinen tyttöbändi Raidattomat tiikerit oli opetellut laulun. Paul Ankan Dianan. Minulla oli kitarasoolokin siinä. Olimme treenanneet laulajan isoveljen ohjauksessa Koivukylän nutalla ja vihdoin oli saapunut se hetki. Ensimmäinen keikka nutan limudisessä ja ensimmäinen kosketus keikkajännitykseen. Huimasi, pää oli hutero ja vatsassa oli hirveä hulina. Ei mitään pikkasen sitruunaperhosia vatsan pohjalla, vaan yökköjä! Isoja, karvaisia ja kömpelöitä yöperhosia vatsa täynnä. Voin niin pahoin, että yrjösin portaikkoon matkalla vessaan. Joku aikuinen jäi siivoamaan jälkiäni, kun juoksin soittamaan. Itse keikasta minulla ei ole mitään muistikuvaa, mutta jännittäminen kaivertui mieleeni pysyvästi.

Viisi vuotta keikkailua seuraavan tyttöbändin kanssa on hionut pahimman jännittämisen minusta pois. Nykyään jännitän hysteerisesti vain omia keikkojani, mutta osaan jo purkaa haukotellen. Enää ei tarvitse oksentaa.

Sanotaan, että jännittäminen kuuluu esiintymiseen ja, että jos ei jännitä, niin ei vedä hyvää keikkaa. Puppua, sanon minä. Se on vain sellainen tarina, joka helpottaa jännittämisen sietämistä. Nimittäin sietämistä siinä on. Se on ihan hirveää. Minussa se saa aikaan vain sen, etten pysty ajattelemaan järkevästi. Mokailen ja puhun höpöjä. Kunhan vähän rauhoitun, niin olen taas kotonani ja oma itseni lavalla. Kyllästynyt muusikko on toki kamalinta, mitä lavalla voi nähdä, mutta kyllä adrenaliinia saa muustakin kuin jännittämisestä.

Vaikka pakko myöntää, että nyt kun Likalle on pitkästä aikaa tulossa oikeasti aika jännä keikka, niin se kyllä piristää kummasti ilmapiiriä. Ehkä siinä jännittämisessä on jotakin sitten kuitenkin, mutta en myönnä.

Boottaa eka

Minulla on motto. Boottaa eka.

Kun aloitin toimimisen tekniikan parissa tein niin kuin muutkin, joille asia on uusi ja jännittävä. Kysyin koko ajan apua. "Apuva, nyt tää tekee jotain, mikä tälle tuli, ääää, missä puhelinnumero tekniseen tukeen?! Ope! Mitä mä tein? Mitä mä teen?!" (Lähes) poikkeuksetta sain kuullakseni vastakysymyksen: "Joko boottasit koneen?"  No nyt olen oppinut ja huomannut sen olevan oivallinen ohjenuora myös muuhun elämään.

Jos huolet ja stressi painaa eikä pääkoppa oikein tunnu toimivan täysillä, niin boottaa. Enkä nyt tarkoita mitään nollauskännejä. Tietokonekaan ei siitä muutu paremmaksi, että syöttää siihen viruksen, jota sitten parantelee seuraavana päivänä virustorjunnan eli Beroccalonkeron avulla. Se mikä auttaa on uni. Tauko ja hiljentyminen. Ennen kuin menet lopullisesti sekaisin kokeile bootata. (Lähes) poikkeuksetta sillä se korjaantuu.

Studiotouhuja

Vasta alkaneen urani aikana olen saanut äänittää Finnvoxilla jo kaikenmoista akustisesta punkista, elektroniseen souliin. Se on yksi syy miksi rakastan työpaikkaani. Toinen syy on se, että minulla on käytettävissä ympäristö, jossa voin testailla villejä (tai pöllöjä, raja on häilyvä) ideoitani. Omien samplejen tekeminen on kivaa ja kaiken kukkuraksi saa aidosti uudenlaista soundia aikaiseksi! Omalle levylleni voin tehdä kaikkea jännää! (Ja miksen jonkun muunkin levylle, jos joku pyytäisi? Tekisin varmasti!) Olen rypistellyt sanomalehtipaperia, kirjoittanut erilaisilla kynillä erilaisia pintoja vasten ja tulevan levyni "Rangaistus" -biisin komppi koostuu lähinnä saksista ja kohinasta.

Finnvoxilla asiakkaiden jälkeen parasta on se mieletön kalusto. Kotona voi kyllä äänittää lauluja jos säätää patjan vaatekaappiin äänieristeeksi ja sitten säätää vielä vähän lisää EQ:n kanssa.
Töissä äänittäessä taas tulee välillä sellainen olo, että ei helevetti miten törkeen hyvälle kuulostaa just se mikki ja just se tila sen mikin kanssa! Niinä hetkinä on se fiilis, että mikään duuni ei voi olla siistimpää. Eikä ole. Esimerkiksi omalle äänelleni toimii Neumannin M 269 röyhkeän hyvin! Laulan paremmin, kun saan laulaa siihen mikkiin. Se on niitä henkimaailman juttuja.

Seuraavaksi hauskinta on kaivella analogisynan syövereitä. Junon 106 on ollut ehdoton suosikkisynani siitä hetkestä, kun soitin sitä ensimmäisen kerran Pop & Jazz Konservatorion synakurssilla. Että sattuikin löytymään työpaikalta samainen syna. Sen parissa olen viettänyt tunteja. Analogisynan bladerunner-kasarisoundit tekee kutaa sielulle! Diggaan scifiä. (Ja diggaan Vangelista, mutta ehkä kuitenkin vain Blade Runnerin yhteydessä.)

Sitten seuraavaksi siisteintä on Hammond, Rhodes ja flyygeli. En ole koskaan ollut mitenkään erityisesti kosketinsoittaja, mutten myöskään ole ikinä pystynyt vastustamaan kiusausta soittaa vähän flyygeliä. Nyt kun musiikki on minulle työ, niin voisi sanoa, että koskettimien soitto on se harrastus. Ja tiedän, etten todellakaan ole ainoa meidän studiolla kävijöistä, joka tauolla katoaa jonnekin ja löytyy lopulta flyygelin ääreltä soittelemasta.

En osaa tätä blogietikettiä vielä niin hyvin, että uskaltaisin kertoa muiden bändien sessioista tarkemmin, mutta tulevaisuudessa toivottavasti muistan kysyä lupaa ja voin jakaa niitäkin juttuja teille. Tässä kuitenkin yksi video. "Leone"-niminen (loistava!) bändi kävi tekemässä rumpuäänityksiä ja kuten kuvasta näkyy, asiakkaat on kuitenkin ihan parasta tässä hommassa!

Katso tästä linkistä Leonen video

Seisten he osoittivat suosiotaan

Katselin tänään Areenasta Adelen keikan Royal Albert Hallissa. Adele on myynyt aivan älyttömästi levyjä ja tekee ilmeisesti myös omat biisinsä. Adele ei paljon lavalla liiku tai ole kovin ilmeikäs (vaikkakin rento ja kotonaan), mutta nykyään pinnalle pääsee enää aika harvoin nimenomaan hienon äänen vuoksi ja tällainen artisti on todella virkistävä kaiken maailman pussycatdollssien seassa. Tanssijatkin ovat kyllä kivoja, mutta Adele on loistava esimerkki siitä, kuinka nimenomaan äänellä voi tulkita musiikkia ja minuun kyllä vetoavat nämä herkistelyballadit. Pakko myöntää.

Mutta se mikä minuun vetoaa vieläkin enemmän on se kun ne 8000 Royal Albert Halliin mahtuvaa ihmistä vetävät ”Someone Like You” -biisin kertsiä ja nousevat sitten seisovilleen aplodeeraamaan herkistyneelle Adelelle. Siinä kohtaa nielen aina palaa kurkusta. Enkä todella siis vain Adelen konsertin yhteydessä vaan myös esimerkiksi elokuvassa Loisto (ihan mahtava leffa!) tai Oscar-gaalassa elämäntyöoscaria jaettaessa tai ihan vaikka joku x-factorin parhaat palat aiheuttaa saman reaktion. Se kun yleisö nousee seisten osoittamaan kunnioitustaan on aina saanut minut itkemään, enkä osaa sitä sen kummemmin selittää. Ehkä esiintyminen on vain niin lähellä sydäntäni ja ehkä itseltänikin salaa haaveilen siitä, että jonain kauniina päivänä ihmiset soisivat sellaisen kunnianosoituksen minullekin. En kyllä uskaltaisi sellaista ääneen toivoa. Salaa vain.

Adelen mikki muuten näyttäisi olevan Sennheiserin SKM 2000 -sarjaa. Ne ovat sellaisia kahdeksansadan euron mikkejä. Olisipa kiva joskus kokeilla. Siitäkin salaa haaveilen. Ainakin Adele kuulostaa sillä hyvältä, mutta voipi olla, että Adele kuulostaisi hyvältä millä mikillä hyvänsä.