maanantai 30. tammikuuta 2012

Boottaa eka

Minulla on motto. Boottaa eka.

Kun aloitin toimimisen tekniikan parissa tein niin kuin muutkin, joille asia on uusi ja jännittävä. Kysyin koko ajan apua. "Apuva, nyt tää tekee jotain, mikä tälle tuli, ääää, missä puhelinnumero tekniseen tukeen?! Ope! Mitä mä tein? Mitä mä teen?!" (Lähes) poikkeuksetta sain kuullakseni vastakysymyksen: "Joko boottasit koneen?"  No nyt olen oppinut ja huomannut sen olevan oivallinen ohjenuora myös muuhun elämään.

Jos huolet ja stressi painaa eikä pääkoppa oikein tunnu toimivan täysillä, niin boottaa. Enkä nyt tarkoita mitään nollauskännejä. Tietokonekaan ei siitä muutu paremmaksi, että syöttää siihen viruksen, jota sitten parantelee seuraavana päivänä virustorjunnan eli Beroccalonkeron avulla. Se mikä auttaa on uni. Tauko ja hiljentyminen. Ennen kuin menet lopullisesti sekaisin kokeile bootata. (Lähes) poikkeuksetta sillä se korjaantuu.




perjantai 13. tammikuuta 2012

Studiotouhuja


Vasta alkaneen urani aikana olen saanut äänittää Finnvoxilla jo kaikenmoista akustisesta punkista, elektroniseen souliin. Se on yksi syy miksi rakastan työpaikkaani. Toinen syy on se, että minulla on käytettävissä ympäristö, jossa voin testailla villejä (tai pöllöjä, raja on häilyvä) ideoitani. Omien samplejen tekeminen on kivaa ja kaiken kukkuraksi saa aidosti uudenlaista soundia aikaiseksi! Omalle levylleni voin tehdä kaikkea jännää! (Ja miksen jonkun muunkin levylle, jos joku pyytäisi? Tekisin varmasti!) Olen rypistellyt sanomalehtipaperia, kirjoittanut erilaisilla kynillä erilaisia pintoja vasten ja tulevan levyni "Rangaistus" -biisin komppi koostuu lähinnä saksista ja kohinasta.

Finnvoxilla asiakkaiden jälkeen parasta on se mieletön kalusto. Kotona voi kyllä äänittää lauluja jos säätää patjan vaatekaappiin äänieristeeksi ja sitten säätää vielä vähän lisää EQ:n kanssa.
Töissä äänittäessä taas tulee välillä sellainen olo, että ei helevetti miten törkeen hyvälle kuulostaa just se mikki ja just se tila sen mikin kanssa! Niinä hetkinä on se fiilis, että mikään duuni ei voi olla siistimpää. Eikä ole. Esimerkiksi omalle äänelleni toimii Neumannin M 269 röyhkeän hyvin! Laulan paremmin, kun saan laulaa siihen mikkiin. Se on niitä henkimaailman juttuja.

Seuraavaksi hauskinta on kaivella analogisynan syövereitä. Junon 106 on ollut ehdoton suosikkisynani siitä hetkestä, kun soitin sitä ensimmäisen kerran Pop & Jazz Konservatorion synakurssilla. Että sattuikin löytymään työpaikalta samainen syna. Sen parissa olen viettänyt tunteja. Analogisynan bladerunner-kasarisoundit tekee kutaa sielulle! Diggaan scifiä. (Ja diggaan Vangelista, mutta ehkä kuitenkin vain Blade Runnerin yhteydessä.)

Sitten seuraavaksi siisteintä on Hammond, Rhodes ja flyygeli. En ole koskaan ollut mitenkään erityisesti kosketinsoittaja, mutten myöskään ole ikinä pystynyt vastustamaan kiusausta soittaa vähän flyygeliä. Nyt kun musiikki on minulle työ, niin voisi sanoa, että koskettimien soitto on se harrastus. Ja tiedän, etten todellakaan ole ainoa meidän studiolla kävijöistä, joka tauolla katoaa jonnekin ja löytyy lopulta flyygelin ääreltä soittelemasta.

En osaa tätä blogietikettiä vielä niin hyvin, että uskaltaisin kertoa muiden bändien sessioista tarkemmin, mutta tulevaisuudessa toivottavasti muistan kysyä lupaa ja voin jakaa niitäkin juttuja teille. Tässä kuitenkin yksi video. "Leone"-niminen (loistava!) bändi kävi tekemässä rumpuäänityksiä ja kuten kuvasta näkyy, asiakkaat on kuitenkin ihan parasta tässä hommassa!
Katso tästä linkistä Leonen video

maanantai 9. tammikuuta 2012

Seisten he osoittivat suosiotaan

Katselin tänään Areenasta Adelen keikan Royal Albert Hallissa. Adele on myynyt aivan älyttömästi levyjä ja tekee ilmeisesti myös omat biisinsä. Adele ei paljon lavalla liiku tai ole kovin ilmeikäs (vaikkakin rento ja kotonaan), mutta nykyään pinnalle pääsee enää aika harvoin nimenomaan hienon äänen vuoksi ja tällainen artisti on todella virkistävä kaiken maailman pussycatdollssien seassa. Tanssijatkin ovat kyllä kivoja, mutta Adele on loistava esimerkki siitä, kuinka nimenomaan äänellä voi tulkita musiikkia ja minuun kyllä vetoavat nämä herkistelyballadit. Pakko myöntää.

Mutta se mikä minuun vetoaa vieläkin enemmän on se kun ne 8000 Royal Albert Halliin mahtuvaa ihmistä vetävät ”Someone Like You” -biisin kertsiä ja nousevat sitten seisovilleen aplodeeraamaan herkistyneelle Adelelle. Siinä kohtaa nielen aina palaa kurkusta. Enkä todella siis vain Adelen konsertin yhteydessä vaan myös esimerkiksi elokuvassa Loisto (ihan mahtava leffa!) tai Oscar-gaalassa elämäntyöoscaria jaettaessa tai ihan vaikka joku x-factorin parhaat palat aiheuttaa saman reaktion. Se kun yleisö nousee seisten osoittamaan kunnioitustaan on aina saanut minut itkemään, enkä osaa sitä sen kummemmin selittää. Ehkä esiintyminen on vain niin lähellä sydäntäni ja ehkä itseltänikin salaa haaveilen siitä, että jonain kauniina päivänä ihmiset soisivat sellaisen kunnianosoituksen minullekin. En kyllä uskaltaisi sellaista ääneen toivoa. Salaa vain.

Adelen mikki muuten näyttäisi olevan Sennheiserin SKM 2000 -sarjaa. Ne ovat sellaisia kahdeksansadan euron mikkejä. Olisipa kiva joskus kokeilla. Siitäkin salaa haaveilen. Ainakin Adele kuulostaa sillä hyvältä, mutta voipi olla, että Adele kuulostaisi hyvältä millä mikillä hyvänsä.