Jännittämisestä

Meidän ihka ensimmäinen tyttöbändi Raidattomat tiikerit oli opetellut laulun. Paul Ankan Dianan. Minulla oli kitarasoolokin siinä. Olimme treenanneet laulajan isoveljen ohjauksessa Koivukylän nutalla ja vihdoin oli saapunut se hetki. Ensimmäinen keikka nutan limudisessä ja ensimmäinen kosketus keikkajännitykseen. Huimasi, pää oli hutero ja vatsassa oli hirveä hulina. Ei mitään pikkasen sitruunaperhosia vatsan pohjalla, vaan yökköjä! Isoja, karvaisia ja kömpelöitä yöperhosia vatsa täynnä. Voin niin pahoin, että yrjösin portaikkoon matkalla vessaan. Joku aikuinen jäi siivoamaan jälkiäni, kun juoksin soittamaan. Itse keikasta minulla ei ole mitään muistikuvaa, mutta jännittäminen kaivertui mieleeni pysyvästi.

Viisi vuotta keikkailua seuraavan tyttöbändin kanssa on hionut pahimman jännittämisen minusta pois. Nykyään jännitän hysteerisesti vain omia keikkojani, mutta osaan jo purkaa haukotellen. Enää ei tarvitse oksentaa.

Sanotaan, että jännittäminen kuuluu esiintymiseen ja, että jos ei jännitä, niin ei vedä hyvää keikkaa. Puppua, sanon minä. Se on vain sellainen tarina, joka helpottaa jännittämisen sietämistä. Nimittäin sietämistä siinä on. Se on ihan hirveää. Minussa se saa aikaan vain sen, etten pysty ajattelemaan järkevästi. Mokailen ja puhun höpöjä. Kunhan vähän rauhoitun, niin olen taas kotonani ja oma itseni lavalla. Kyllästynyt muusikko on toki kamalinta, mitä lavalla voi nähdä, mutta kyllä adrenaliinia saa muustakin kuin jännittämisestä.

Vaikka pakko myöntää, että nyt kun Likalle on pitkästä aikaa tulossa oikeasti aika jännä keikka, niin se kyllä piristää kummasti ilmapiiriä. Ehkä siinä jännittämisessä on jotakin sitten kuitenkin, mutta en myönnä.