Musiikki on äiti.

Vuoden viimeinen keikkani oli viime lauantaina Likan kanssa. Pikkujoulukausi on aina työntäyteistä ja vilkasta aikaa, kun suomalaiset etsivät keinoja pysyä pirteinä näinä synkkinä kuukausina. Varsinkin tänä vuonna on varmasti juhlia juhlittu olan takaa, kun ei ole toivoakaan reippailusta lumihangessa. Vuoden viimeiset kuukaudet teen usein siis tiiviisti töitä bändeissä.

Bändi on työyhteisönä outo. Otan esimerkiksi bändeistäni Likan, sillä sen jäsenien kanssa olen viettänyt elämästäni eniten aikaa ja olen kokenut joskus suuria hankaluuksia hahmottaa meidän keskinäisiä suhteitamme.

Likat ovat työtovereitani, mutta jotenkin työtoveruus on liian pinnallista. Työtoverit eivät tiedä toistensa salaisuuksia, välit ovat usein hauskat mutta harvemmin kovin syvälliset. Meillä ei myöskään ole pomoa, joten kukaan ei laita meitä samalle viivalle. Hierarkiamme on omamme.

Likat tuntevat minut läpikotaisin. Voin uskoutua heille kaikessa ja luottamus on luja, joten he ovat ystäviäni, mutta kuitenkaan en juurikaan tapaa heitä vapaa-ajallani. Myöskään en voi väittää olevani kaikkien kanssa täysin samalla aaltopituudella.

Paras määritelmä, jonka olen pystynyt työyhteisöllemme keksimään on perhe. Kukin on jo muuttanut kotoa maailmalle ja elää tahollaan omaa elämäänsä. Ketään heistä en ole saanut valita, mutta jokaista heistä rakastan yhtäläisesti ja vaikken aina ymmärtäisi heidän ratkaisujaan, niin hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat. Bändiläisten tärkeysjärjestykseen paneminen on yhtä mahdotonta kuin perheenjäsenten järjestäminen. Toisen sisaruksen kanssa tulee ehkä vähän paremmin juttuun kuin toisen, mutta molemmat ovat yhtäläisen tärkeitä.

Olen siis silläkin tapaa onnekas, että minulla on monta perhettä. Tämä määritelmä ei siis päde vain Likkaan vaan kaikkiin bändeihini. Hetki sitten keskustelin erään "perheenjäsenen" kanssa siitä, mikä bändi on minulle tärkein. Toki omaa projektiani teen omilla ehdoillani, joka on epäsosiaalisuutensa vuoksi helppoa ja stressitöntä (mietin aina muiden tunteita, omalla levyllä olen vastuussa vain itsestäni), mutta sen jälkeen muita en voi laittaa tärkeysjärjestykseen. Kaikki bändiläiset ovat minulle niin rakkaita, etten pystyisi nostamaan ketään ylitse muiden. Ja onneksi ei tarvitsekaan. Suureen sukuun mahtuu monenlaista.

Siis hyvää joulua, rakkaat siskot ja veljet:

Pali, Marja, Laura, Arja, Kalle, Salkku, Vikke, Onni, Jore, Aleksi, Arska, Jaska, ulkomaan serkku Juise, Tomi, Jari ja Pauli. Ja kaikki sijaislapset, joita on liian monta lueteltavaksi. Kyllä minun on hyvä teidän kanssa.

Rakas Blogikirja,

Eilen oli firman pikkujoulut. Kävimme Finnvoxilaisten kanssa syömässä ja juomassa ja turisemassa niitänäitä, kuten pikkujouluihin kuuluu. Ruoka oli maittavaa, viini oli täyteläistä ja keskustelu avartavaa. Sain mojovan annoksen Finnvoxin historiaa ja myöskin taas muistutuksen siitä kuinka suuriin saappaisiin olen tullut astuneeksi.

On mieletön kunnia päästä kasvamaan tähän perheeseen ja tulen todella tekemään kaikkeni lunastaakseni paikkani siinä. Finnvoxilla työskentely on nimittäin enemmän kuin vain duunia. Se ei ole paikka johon raahaudutaan tienaamaan leveämpää leipää, siellä ei ole työaikoja tai kellokortteja, siellä kukaan ei tee hommia liukuhihnalta vaan siellä duunit tehdään suoraan sydämestä. Sain moneen otteeseen kuulla pikkuisen joulunvieton lomassa, että jos ei ole intohimoa, niin ei voi tehdä tätä työtä ja juuri niin se on.

Intohimo on monipiippuinen juttu. Kun suhtautuu johonkin asiaan todella intohimoisesti, niin tunteet kuumenevat helposti jos asiat eivät tapahdu niin kuin haluaisi. Tästä esimerkkinä tietokoneen kaatuminen, joka on elämääkin rasittavampi juttu. Kun ajatus on intensiivisesti fokusoitunut, niin tulee tehneeksi joskus asioita niin, ettei kone pysy perässä ja silloin rantapallo ilmestyy pyörimään kaikissa iloisissa sateenkaaren väreissään ja pian ääniaaltojen kuvat katoavat sen mukana silmien edestä. Nämä tauot ottavat ensin todella pannuun! Ärräpäitä lentää ja korvat kuumenevat, mutta sitten huomaan, että olipa hyvä, että tuli otettua tauko, sillä pää on liukunut kolme tuntia koko ajan lähemmäs näyttöä ja oikea lapaluu on rojahtanut selästä kyljen puolelle roikkumaan. (terveisiä vaan fysioterapeutille)

Intohimo höystettynä riittävillä tauoilla, hapella ja ravinnolla on siis täydellinen yhdistelmä. Ja ennen kaikkea rakkaus. Ura on elinikäinen kumppani. Sen kanssa on opittava elämään täydellisessä sopusoinnussa. Aivoille on annettava tilaa toimia ja luovudelle hetki lepoa varten. Rakastan pitkän ja keskittymistä vaatineen session jälkeistä purkua. Sitä kun keritään piuhat siisteihin nippuihin, kasataan ständit ja työnnetään väliseinät paikoilleen soittotilan erityisen laadukkaassa hiljaisuudessa. Sitä rauhaa en vaihtaisi pois, enkä sitä edeltänyttä intesiteettiä, jonka kiinteässä otteessa olen pusertanut itsestäni kaiken mitä irtoaa. Sen jälkeen happi maistuu nimittäin erityisen hyvältä, ruoka maittavammalta ja viini täyteläisemmältä.

Musanikkari ja -diggari

Eikös näiden blogien idea ole, että saa puhua itsestään, omista mielipiteistään ja mieltymyksistään? Lukijat voivat sitten olla samaa tai eri mieltä kirjoittajien kanssa. No mutta, sehän on loistavaa! Kerron siis ensin vähän itsestäni.

Olen Oona ja olen ajanut itseni miesvaltaisille aloille. En osaa selittää miksi, mutta olen vain aina viihtynyt kitaran varressa ja kaiken maailman nuppien ja nappuloiden äärellä. Enkä tosiaankaan osaa selittää minkä takia alat ovat miesvaltaisia, mutta siitä aiheesta keksin varmasti vielä jaariteltavaa. Joka tapauksessa pidän musasta ja olen aina pitänyt. Miksaajan ammatin paras puoli onkin se, että voi tehdä juuri sen kuuloista musaa mitä haluaa kuunnella.

Tyylillisesti pidän monenlaisesta. Lähinnä sydäntäni on elektroninen musiikki, jazz ja hyvin tehty popmusa. Albumeista mainittakoon kaikkien aikojeni parhaat:

Massive Attack - 100th Window (ja ei, Mezzanine ei ole niiden paras levy)
Coldplay - Parachutes
Gnarls Barkley - St. Elsewhere
Keith Jarret - My Song ja tietysti Kölnin konsertti, joka on loistava
Prince - Diamonds and Pearls (olen nössö, tiedän, mut tää on paras)
Björk - Vespertine

Lista voisi jatkuakin ja vaikka kuinka pitkään, mutta nämä ovat oman elämäni suursuosikit.

Kerrottakoon vielä tässä esittelyblogissa mitä kaikkea oikeastaan teen.
Ensinnäkin teen omaa levyä, joka toivoakseni valmistuu pian. Lisäksi olen Fret-nimisen bändin solisti ja kitaristi sekä kitaristina Lossi Turunen & Juoksut -orkesterissa ja bilebändissä Likka. Päivätyökseni äänitän ja miksaan vaihtuvia projekteja Finnvox Studioilla ja vapaa-aikanani töllötän Facebookkia ja kirjoitan näemmä blogia. :)

Tervetuloa siis seuraamaan elämääni!