Rakas Blogikirja,

Eilen oli firman pikkujoulut. Kävimme Finnvoxilaisten kanssa syömässä ja juomassa ja turisemassa niitänäitä, kuten pikkujouluihin kuuluu. Ruoka oli maittavaa, viini oli täyteläistä ja keskustelu avartavaa. Sain mojovan annoksen Finnvoxin historiaa ja myöskin taas muistutuksen siitä kuinka suuriin saappaisiin olen tullut astuneeksi.

On mieletön kunnia päästä kasvamaan tähän perheeseen ja tulen todella tekemään kaikkeni lunastaakseni paikkani siinä. Finnvoxilla työskentely on nimittäin enemmän kuin vain duunia. Se ei ole paikka johon raahaudutaan tienaamaan leveämpää leipää, siellä ei ole työaikoja tai kellokortteja, siellä kukaan ei tee hommia liukuhihnalta vaan siellä duunit tehdään suoraan sydämestä. Sain moneen otteeseen kuulla pikkuisen joulunvieton lomassa, että jos ei ole intohimoa, niin ei voi tehdä tätä työtä ja juuri niin se on.

Intohimo on monipiippuinen juttu. Kun suhtautuu johonkin asiaan todella intohimoisesti, niin tunteet kuumenevat helposti jos asiat eivät tapahdu niin kuin haluaisi. Tästä esimerkkinä tietokoneen kaatuminen, joka on elämääkin rasittavampi juttu. Kun ajatus on intensiivisesti fokusoitunut, niin tulee tehneeksi joskus asioita niin, ettei kone pysy perässä ja silloin rantapallo ilmestyy pyörimään kaikissa iloisissa sateenkaaren väreissään ja pian ääniaaltojen kuvat katoavat sen mukana silmien edestä. Nämä tauot ottavat ensin todella pannuun! Ärräpäitä lentää ja korvat kuumenevat, mutta sitten huomaan, että olipa hyvä, että tuli otettua tauko, sillä pää on liukunut kolme tuntia koko ajan lähemmäs näyttöä ja oikea lapaluu on rojahtanut selästä kyljen puolelle roikkumaan. (terveisiä vaan fysioterapeutille)

Intohimo höystettynä riittävillä tauoilla, hapella ja ravinnolla on siis täydellinen yhdistelmä. Ja ennen kaikkea rakkaus. Ura on elinikäinen kumppani. Sen kanssa on opittava elämään täydellisessä sopusoinnussa. Aivoille on annettava tilaa toimia ja luovudelle hetki lepoa varten. Rakastan pitkän ja keskittymistä vaatineen session jälkeistä purkua. Sitä kun keritään piuhat siisteihin nippuihin, kasataan ständit ja työnnetään väliseinät paikoilleen soittotilan erityisen laadukkaassa hiljaisuudessa. Sitä rauhaa en vaihtaisi pois, enkä sitä edeltänyttä intesiteettiä, jonka kiinteässä otteessa olen pusertanut itsestäni kaiken mitä irtoaa. Sen jälkeen happi maistuu nimittäin erityisen hyvältä, ruoka maittavammalta ja viini täyteläisemmältä.